Tuon koliikkipostauksen jälkeen olen pohtinut paljon hillakaisan kommenttia surutyöstä. Että koliikin jälkeen on myös surutyön paikka. Ja kyllä, suruahan se on tämä tunne, vaikken sitä ole oikein tunnistanutkaan. Se on vain ollut joku kurkkua kuristava möykky muiden joukossa.
Ja tämän tuoreen surun mukana nousee esiin vanhempaa, samaa sorttia, myöskin sisäisen möykyn muotoon säilöttyä. Surua esikoisen vauva-ajalta, jolloin olin niin Suuren Kutsumuksen (=työ) vallassa, että tuhinat ja pesimiset jäivät miehelle. Ja surua omasta lapsuudesta - meilläkin työ meni aina lasten edelle, olen aito avainkaulalapsi jonka oletettiin reippaasti selviävän hyvinkin paljosta yksin.
Äiti kertoi että olin itsekin koliikkivauva. Voiko ihminen surra omaa koliikkiaan? Osa näistä suruista vaan tuntuu tulevan hyvin kaukaa.
